Tästä tämä alkaa.
Olen 37-vuotisen elämäni jänittävimmällä matkalla. Toiveissa tulla äidiksi. Matkan varrella on ollut paljon karikkoja. Miehiä, jotka eivät halua isäksi ja sellaisia, jotka eivät voi vaikka haluaisivatkin.
Mieheni kanssa menimme tutkimuksiin ja pääsimme pikavauhdilla hoitoon. Takana on nyt ensimmäinen IVF/ICSI-hoito ja raskaustestiä tehdään maanantaina. Pelottaa joka päivä yhä enemmän. Vatsassa nippailee, iltaisin kuvottaa ja monia muita oireita pystyn itselleni kuvittelemaan. Raskainta on pelätä hoidon epäonnistumista ja maanantaista työpäivää. Kun kaiken on jatkuttava taas päivästä toiseen samana.

Tämä pitkän kaavan mukainen hoitojakso on eristänyt minut ihmisistä. En jaksa iltaisin tehdä muuta kuin touhuta karvaisten kavereiden kanssa. Kehon kuulostelu on rankkaa ja siitä on hyvin vaikeaa irrottautua. Tahtoisin elämäni takaisin, mutta en kykene. Olen suurempien voimien siirreltävänä. Elämän ihme medikalisoituu, mutta säilyttää ihmeellisyytensä ja jännittävyytensä.

Odotan sielua, mutta en tiedä riittääkö meille sieltä taivaasta sellaista.