Kovasti oma työkyky ajatteluttaa. Milloin sitä on työkykyinen keskellä lapsettomuushoitoja?
Eilisen varhaisen keskenmenon jälkeen olen kyllä niin henkinen töttöröö, etten uskaltaisi olla töissä. Pakko vaan on. Tähän tuskaan ei taideta määrätä sairaslomaa.

Mies ja koiraparka ovat ihmeissään. Mies ei näytä olevan moksiskaan tästä vastoinkäymisestä. Se ihmetyttää. Onhan vika miehessä. Eikö hän tunne mitään? Emme näemmä jaa samaa tuskaa. Pelkään pahoin, että tämä kaikki tulee ennemminkin erottamaan meidät kuin yhdistämään. Emme vain jotenkin löydä tietä toistemme luo. Tunteet, joita lapsettomuus herättää ovat miehelleni liian vaikeita käsiteltäviksi. Ne kielletään.

Elämä ei jatku tämän jälkeen samanlaisena. Jo lapsettomuusdiagnoosin jälkeen vuosi sitten synkkä pilvi laskeutui yllemme. Lakkasimme jo silloin kohtaamasta. Emme tiedä enää kuinka toiselle puhutaan.
On ilmeisesti harkittava ulkopuolista apua. Onneksi sellaista on saatavana paljon. Nykyään on ihan runsauden pulaa kaiken maailman terapeuteista. Apua saa, jos on rahaa. Rahattoman on turha uneksia avusta akuuttiin hätään. On nöyrästi omalla kustannuksella juostava puoli vuotta psykiatrilla hyvän lausunnon toivossa KELA-korvausta kärkkyen.

Tänään on huono päivä!