Olen miettinyt ja päättänyt olla menemättä uuteen veritestiin huomenna.
En nimittäin usko, että olen raskaana enää. Kaikki tuntemukset ovat kadonneet. Yökötykset, vihlaisut ja väsymys. Menemme sitten miehen kanssa yhdessä ultraan kahden viikon päästä.

Ensi viikko on taas mielenkiintoinen. On tulossa isäni syntymäpäivä. Se on ollut aina minulle tärkeä päivä. Isättömyyteni päivä. Varsinkin viime vuosi, kun hedelmöityskeskustelu kävi vilkkaana ja kaikille perättiin OIKEUTTA hoitohin, minä isätön tyttö koin suurta tuskaa.
Äitini koki SUBJEKTIIVISTA oikeutta saada lapsi. Ja hän sen sai hankkiutumalla raskaaksi ulkomailla erään ranskalaisen miehen kanssa. Hyvin äitini on selvinnyt, ei siinä mitään. Minusta tuli mallikansalainen hyvällä koulutuksella ja käytöksellä.
Minulla olisi kuitenkin ollut SUBJEKTIIVINEN oikeus isään. Äidin päätöksellä hän ei ole saanut olla yhteydessä minuun koskaan. Hän oli vain eräs mies Ranskasta. On minulla kuva ja joitakin vaatteita ja koruja, joita hän lähetti minulle ollessani vauva.

Ja minä olen etsinyt hänen katsettaan jokaisen miehen syleilystä ja katseesta. Hyväksyntää ja rakkautta, rajoja ja itsekunnioitusta. Niitä asioita, joita vain isä voi tyttärelleen opettaa. Ja tämä kaikki ulkona uskonnollisista tai Raamatullisista keskusteluista. Tähän kokemukseen ei tarvita uskontoa tai Raamattua.

Tämän minä toivoisin kaikkien ymmärtävän, jotka peräävät OIKEUKSIAAN hankkia lapsi. Minusta heillä ei ole mitään oikeuksia. Lapsen saaminen ei ole ihmisoikeuskysymys. Se on lahjan vastaanottamista ja sitä lahjaa pitää kannatella kaksi henkilöä, jotka ovat eri sukupuolta. Se on lapsen oikeus!